Kalle ja Konsta Heleniuksen urat ovat koko perheen yhteinen asia

Kauden 2023-24 varrella vierailemme kerran kuussa suomalaisten kiekkoperheiden luona ja selvitämme, miten paljon tukea ja millaisia eväitä on tarvittu jälkikasvun NHL-unelman toteutumiseen. Tänään tapaamme Mikkelin Jukureita edustavat Kalle ja Konsta Heleniuksen, Uplakersin Kasperi Heleniuksen sekä heidän vanhempansa Maiju ja Tero Heleniuksen.

Tero Helenius muistelee aikaa, kun perheen kaksi vanhinta poikaa, Kalle ja Konsta, olivat pieniä ja tarvitsivat apua erityisesti matkoihin kodin, jäähallin ja koulun välillä.

– Isovanhemmat asui aamut hallilla ja me Maijun kanssa illat, hän linjaa poikien kiekkouran alkuvaiheet NHL.com/fi:n haastattelussa.

Heleniuksen perhe oli siitä onnellisessa asemassa, että toiset isovanhemmat asuivat heidän lähellään Ylöjärvellä ja toiset Nokialla, joten apu ei ollut koskaan kaukana.

– Välillä tuntui, että Teron isä muokkasi työvuorojaan sen mukaan, että pystyi auttamaan, jos tarvittiin kuljetusapua, Maiju mainitsee esimerkin siitä, kuinka poikien kiekkopolku oli koko perheen yhteinen asia – ja on edelleen.

– Kyllä, jääkiekko on koko perheen yhteinen asia, on aina ollut. Niin pojat kuin me itsekin on lyöty aika lailla kaikki likoon siihen. Välillä rahatkin on olleet ihan viimeistä penniä myöten kiinni lajissa ja kaikki aikakin. Ei tässä lomareissuilla ole käyty, mutta tämä on ollut antoisaa elämää, Tero tuumii.

Maiju naurahtaa, että menneinä vuosina hän ja Tero tapasivat hyvin usein aamupalan jälkeen seuraavan kerran pikaisesti jäähallilla, kun hän vei Kallen treeneihin, lähti saman tien Konstan kanssa kotiin ja Tero jäi seuraamaan toisenkin pojan harjoituksia.

– Minä kuskasin enemmän Konstaa sen takia, että valmensin hänen joukkuettaan viitisen vuotta. Maiju kuskasi Kallea, koska treenit olivat usein samoihin aikoihin eri paikoissa. Eikä treeneistä oltu pois paitsi kipeänä. Muuten niitä ei jätetty väliin, Tero kertoo.

Nuorina poikina piti kisailla joka asiassa

Tero Helenius pelasi aikoinaan Tapparassa nykyisen U18 SM-sarjan tasoa ja aikuisiällä Nokian Pyryssä nykyisen Suomi-sarjan tasolla. Hän sanoo, ettei koskaan houkutellut poikiaan jääkiekon pariin, mutta he kävivät katsomassa isänsä pelaamista harrastejoukkueissa ja pääsivät kokemaan hallielämää pienestä pitäen.

Niinhän siinä sitten kävi, että 7-vuotias Kalle ja 5-vuotias Konsta menivät paikallisen seuran Uplakersin luistelukouluun. Jääkiekko siis vei voiton, vaikka äiti yritti hieman puhua hänelle rakkaan pesäpallon puolesta.

– He ei luistelukoulussa olleet varmaan kuin pari viikkoa, kun heidät nostettiin kiekkokouluun. Ei he siellä olleet kuukauttakaan, kun heidät nostettiin jo joukkueeseen pelaamaan, isä kuvailee kiekkopolun alkumetrejä.

Pojat harrastivat muitakin lajeja kuin jääkiekkoa, mutta hyvin nopeasti kävi selväksi, mikä on ykköslaji.

– Ehkä kouluelämässä pojat ei ole haastaneet itseään, mutta urheilussa ja jääkiekossa he ovat ihan pikkupojasta lähtien tehneet kaiken sen eteen. Kyllä he kisaili keskenään, mutta aina hyvällä. Ei he hirveästi tapelleet tai painineet, Tero selittää ja Maiju lisää, että pojat ovat aina olleet ylpeitä toisen menestyksestä ja kannustaneet toisiaan. Haastaneet toisiaan hyvässä hengessä.

Vanhemmilla oli selkeä työnjako: Maiju pääasiassa laittoi ruuat ja pesi pyykit, Teron huoleksi jäivät muut jääkiekkoon liittyvät asiat.

– Tero on vaatinut mielestäni joskus vähän liikaakin, ja sitten olen koettanut siinä välissä vähän pehmennellä, Maiju hymyilee.

Heleniuksen perheen elämä muuttui kertaheitolla, kun Konsta siirtyi marraskuussa 2022 lainasopimuksella Tapparasta Mikkelin Jukureihin ja aloitti uudenlaisen elämän omillaan.

– Oli vähän sellainen tunne, että perhe hajoaa. Äidin sydän kyllä särkyi, Maiju tunnustaa.

Äidin helpotus oli suuri, kun Kalle muutti ennen meneillään olevan kauden alkua myös Mikkeliin ja Jukureihin. Konsta pelaa Liiga-joukkueessa ja Kalle U20-joukkueessa, tosin hänellekin on jo karttunut liigakokemusta.

Eivätkä pojat suinkaan ole unohtaneet lapsuudenkotiaan. Aina tilaisuuden tullen he käyvät katsomassa vanhempiaan ja 7-vuotiasta veljeään Kasperia, joka on valinnut saman uran kuin isoveljensä. Ikkunat helisevät ja äidin koriste-esineet saavat kyytiä, kun kolme veljestä pelaa sisällä jääkiekkoa – mutta ei sentään kumilaatalla vaan kevyellä pallolla.

– Konsta on ehkä enemmän minun kaltainen pelaaja. Minulla on jo hyvä laukaus ja minäkin pyrin ammattilaiseksi, Kasperi paljastaa tavoitteensa.

Isoveljet kannustavat nuorempaansa kumpikin omalla tavallaan.

– Kalle ehkä huomioi enemmän Kasperin tunteita, mutta Konsta ei anna armoa yhtään. Aloitukset ja kaikki muu otetaan tosissaan, eikä mitään anneta helpolla, Maiju nauraa.

Pesukone jauhautui tunnistamattomaksi kiekkosateessa

Kasperi siis treenaa vielä kotona isälle rakasta laukausta, joka on yksi Kallen ja Konstan vahvuuksista. Kalle vahvistaa, että laukausta on kyllä treenattu. Ylöjärvellä omakotitalon pihalla oli aina levy ja maali, ja siellä lauottiin. Kun pesukone väsähti kovassa käytössä ja sai väistyä uuden tieltä, se raahattiin pihalle, missä se sai uuden elämän.

– Vanhasta koneesta tehtiin maali, ja yritettiin ampua kiekkoa sinne rumpuun. Kone oli pihassa monta vuotta, eikä sitä loppuvuosina enää tunnistanut pesukoneeksi.

Kalle myöntää, että joskus alkoi tympiä kuunnella isän neuvoja, kun he Konstan kanssa laukoivat kiekkoja.

– Mutta onneksi kuunneltiin.

Kalle miettii hetken, kun häneltä kysyy, kuinka samanlaiset luonteet hänellä ja Konstalla on.

– Aika samanlaiset ajatusmaailmat meillä on nyt, mutta pienempänä Konsta ehkä uskoi isää enemmän kuin minä. "Kassu" on tullut vähän enemmän minuun. Pitää vähän vängätä vastaan ennen kuin uskoo.

Ja Konstahan ei ole koskaan väärässä, ei ainakaan omasta mielestään.

– Konsta on monta kertaa sanonut, että hän voi kyllä myöntää, jos on väärässä. Mutta ei ole hirveästi tullut sellaisia tilanteita.

Kalle ja Konsta olivat pieninä pihapelien vakiokalustoa, sillä lähellä asui paljon tuttuja, joiden kanssa sai pelin pystyyn koska tahansa. Pikkuveli ei suinkaan huolinut apua varusteidensa kanssa.

– Konsta oli semmonen, että halusi aina opetella kaiken nopeasti. Hän oppi kaiken vähän myöhemmin kuin minä, mutta nuorempana kuin minä olin samat asiat oppinut. Oli kova kiire kiriä minua kiinni.

Kalle pohtii, että heille kummallekin on ollut paljon hyötyä siitä, että perheessä on ollut lähes samanikäinen haastaja ja kannustaja.

– Jos olisi ollut isompi ikäero, niin ei olisi pystytty pelailemaan niin paljon yhdessä. Tai olisi pitänyt antaa liikaa tasoitusta.

He pelasivat yhdessä Tapparan U18-joukkueessa ja U20-joukkueessa viime kaudella siihen saakka, kunnes Konsta muutti Mikkeliin. Itse asiassa paljon myös samassa ketjussa.

– Se oli hyvä, kun pystyi aina antamaan rehellisen palautteen, välillä ehkä liiankin suoran. Palaute meni molempiin suuntiin.

Kalle kuvailee tykkäävänsä pelata kovaa, kun taas Konsta on enemmän taiteilijaluonne. He seuraavat toistensa pelejä – ja palautetta annetaan edelleen puolin ja toisin.

– Kyllä me puhutaan muustakin kuin jääkiekosta. Ollaan tosi läheisiä ja tosillemme tärkeitä ihmisiä.

Laukominen ajoi hyllytetyn pleikkarin edelle

Veljeksiä yhdistää jääkiekon lisäksi se, että kumpikaan ei ole koskaan piitannut valmisruuista. Einekset eivät uponneet, vaikka äiti joskus yritti niitä tarjota, ja niin kotona syötiin aina itse tehtyä ruokaa. He tekevät kotiruokaa myös Mikkelissä, yhdessä tai erikseen, eikä yhteisen asunnon ruuanlaitto- tai tiskivuoroista synny kinaa.

Yhteistä heille on myös se, että molemmat ymmärtävät erittäin hyvin vanhempien sekä isovanhempien merkityksen urallaan.

– Ilman heitä kaikkia me ei oltaisi nyt tässä. Kyllä meidän urat on koko perheen yhteinen juttu. Silloin kun meidän pelejä ei vielä kuvattu mihinkään, niin äidin isä kuvasi ne kaikki. Kun pelasin ekan ottelun Liigassa, koko suku oli katsomassa, Kalle aloittaa.

– Olen koko perheelle kiitollinen siitä, että he on mahdollistaneet tämän kaiken. Aina on ollut kyydit, ruuat ja varusteet. Iskä on valmentanut ja vaatinut paljon. Siitä on ollut iso apu, Konsta jatkaa.

Eli laukausta on treenattu?

– On joo. Joskus kesäisinkin yritin pelata pleikkarilla, mutta se lähti saman tien hyllylle jemmaan ja mentiin laukomaan. Iskä sanoi, että pitää laukoa paljon. Nyt Kassu hinkkaa laukausta.

Konsta muistaa, että nuorempana heidän välillään oli jäällä pientä kukkoilua puolin ja toisin, kun kumpikin halusi olla toista parempi. Eikä siitä ole päästy täysin irti vieläkään.

– No vaikka salilla pitää laittaa enemmän rautaa tankoon kuin toinen. Tai ainakin sanoa niin.

Menivätkö pihapelit koskaan liian vakaviksi?

– Siinä oli aina lumipenkka vieressä. Välillä taisi olla sääntö, että sinne saa taklata ja ottaa fyysisesti. Kyllä varmaan meni joskus vähän liian totiseksi. Välillä taisi tulla itku tai mennä liikaa tunteisiin. Kesäisin oli asfaltti-ihottumaa polvessa, kun kisailtiin jostain.

Kisailevista pikkupojista kasvoi kaksi ammattilaista, joista toinen on vahva kamppailija ja toinen kikkailija.

– Kalle ei ehkä ole niin vikkelä kuin minä, mutta on todella vahva ja fyysinen, vähän isompi ja painavampi kuin minä. Minä käytän ehkä enemmän pelisilmää ja syöttelen paljon. Kalle ei mieti niin paljon pisteitä kuin minä, vaikka kyllä hänkin niitä tekee, Konsta kuvailee heidän eroavaisuuksiaan.

Jukurit-valmentaja Jokisen helppo ymmärtää veljeksiä

Jukureiden U20-joukkueen päävalmentaja Ville Jokinen tuntee molemmat Heleniukset ja on toki sitä mieltä, että he ovat eri tyylisiä pelaajia. Mutta heissä on myös paljon samaa.

– Heillä molemmilla on valtava intohimo ja palo lajia kohtaan, ja sillä he ruokkivat toinen toistaan. Intohimo on varmasti ollut heillä ihan pienestä pitäen, kun ovat kasvaneet jääkiekkoperheessä, hän toteaa.

Jokinen selittää jääkiekkokulttuuriin kasvamisen lähtevän liikkeelle ihan lapsuudesta ja nuoruudesta, ja sieltä saadulla kipinällä on iso merkitys jääkiekkoilijaksi ja ammattilaisuuteen kasvamisessa.

– Pitkälle menevillä pelaajilla on valtava intohimo ja palo lajia kohtaan, ja sen siemen on saatu jo hyvinkin varhaisessa lapsuudessa. Näen pojista, että se on iso asia heidän kohdallaan.

Jokinen on itse ollut nuorena samanlaisessa tilanteessa kuin Heleniukset. Hän kasvoi ja pelasi jääkiekkoa pari vuotta nuoremman veljensä Ollin kanssa, ja siksi hänen on helppo ymmärtää, kuinka Kalle ja Konsta puskevat toisiaan entistä paremmiksi pelaajiksi.

– He ovat varmasti pelanneet hyvässä mielessä muuallakin kuin jäähallilla ja erilaisia pelejä. Heistä oikein paistaa kilpailullisuus ja voitontahto. Samoin määrätietoisuus.

Jokinen kuvailee, kuinka Heleniukset ovat aina tosissaan ja menevät täysillä, mutta osaavat myös nauttia, ja heillä on hyvä pilke silmäkulmassa.

– Välillä he jopa haastavat valmentajan hyvällä tavalla, ja se on hyvän ja määrätietoisen pelaajan merkki. Haluaa koko ajan tulla paremmaksi ja oppia. En tarkoita vastaan jänkyttämistä, vaan tullaan kysymään, että voisiko tehdä näin tai miten tämän voisi tehdä paremmin. Heistä huokuu halu mennä eteenpäin.

Jokinen näkee fiksujen ja sympaattisten veljesten tukevan toisiaan niin henkisesti kuin kaukalossa. Valmentajan mielestä he ovat ottaneet ”huikeita steppejä, menneet kiekkoilullisesti eteenpäin ja kasvaneet ihmisinä”. Hän muistuttaakin henkisen kasvun olevan iso osa jääkiekkoa, koska silloin pystyy myös pärjäämään maailmalla.

– Me valmentajat aina vähän kysellään, että miten ruoka- ja siivoushommat on heillä menneet. Ollaan kiinnostuneita heidän elämästään muutenkin kuin jäähallilla, ja hyvällä mallilla kaikki on.

Hän sanoo, että veljesten kohdalla tuntuu hyvältä ratkaisulta, että he tulivat Mikkeliin.

– Joillekin pelillisesti maiseman vaihtaminen sopii, joillekin ei. Heille se on sopinut. Ovat jo kehittyneet paljon ja varmasti kehittyvät vielä paljon.

Määrätietoisuus paistoi Konstasta jo esikouluiässä, kun kotona oli puhuttu Kallen kielivalinnoista koulussa.

– Konsta istui kaverinsa kanssa meillä aamupalapöydässä ja totesi, että hän ottaa koulussa venäjän. Kysyttiin, että minkä takia. Vastaus oli, että sen takia kun NHL:ssä tulee työsulku, niin sitten me mennään KHL:ään pelaamaan, isä Tero hymyilee kauan sitten käydylle keskustelulle.

– Toinen kielivaihtoehto oli kanada, NHL:n takia. Tälle on naurettu muutamia kertoja, äiti Maiju jatkaa.

Kun kysyy vanhemmilta, mitä he toivovat kolmelle pojalleen, Maijulla on vain yksi toive: pojat saisivat tehdä sitä, mikä tekee heidät onnelliseksi ja mistä he tykkäävät.

Teron toive puolestaan liittyy jääkiekkoon.

– Toivottavasti he pystyvät terveenä pelaamaan kiekkoa mahdollisimman pitkään ja nauttimaan siitä. Onhan se hienoa, jos pääsee NHL:ään ja pystyy pelaamaan ammattilaisena pitkän uran. Mutta täytyy muistaa, ettei jääkiekko ole koko elämä.

Konsta on jo lähellä taalaliigaa, sillä kauden puolivälissä NHL:n kykyjenetsintäorganisaatio Central Scouting listasi hänet varauskelpoisten pelaajien joukossa parhaaksi eurooppalaiseksi kenttäpelaajaksi. Kesäkuun lopulla kuullaan, millä varausnumerolla hänet huudetaan Las Vegasissa järjestettävässä vuoden 2024 NHL Draftissa.