Leijonien ensimmäisen arvokisamitalin vaikutukset kantoivat kauas

NHL.com/fi käy läpi olympialaisten jääkiekon viisi ikimuistoisinta suomalaishetkeä. Tällä viikolla on vuorossa Calgary 1988 ja Leijonien ensimmäinen arvokisamitali.

Se ei tullut riemukkaan välierävoiton ja loppuottelun pettymyksen päätteeksi. Tuolloin ei pelattu pudotuspelejä. Mutta Suomen ensimmäinen miesten arvokisamitali kulminoituu vahvasti yhteen otteluun.
Calgaryn olympiakisat 1988 ja jääkiekkoturnauksen viimeinen ottelu. Päävalmentaja Pentti Matikaisen ja hänen aisaparinsa Hannu Jortikan luotsaama Suomi kukistaa 26. helmikuuta Neuvostoliiton 2-1 ja nappaa olympiahopeaa.
- Pohjatyötä on tehty pitkään, nyt on tänään sitten täyttymyksen päivä. Tämä on täyttymyksen päivä suomalaiselle jääkiekkoilulle, tämä on todella suuri hetki. Suomen koko joukkue, Suomen koko jääkiekkoilu ansaitsee tunnustuksen, Ylen legendaarinen selostaja Antero Karapalo hehkutti lähetyksessä.
Erkki Lehtonen teki Suomen voittomaalin ajassa 58.20. Lehtonen pääsi Timo Suden laukauksesta tulleeseen irtokiekkoon ja ohitti Neuvostoliiton maalivahti Sergei Mylnikovin.
- Muistan sen edelleen hyvin: Kiekko tuli Ekulle (Lehtonen). Olin siitä puolentoista metrin päässä, vähän viistosti, ja ajattelin, että syöttääköhän se vielä. Onneksi ampui itse, sillä kerralla, Suomen ykkösketjun kolmas lenkki Reijo Mikkolainen muisteli Iltalehdelle vuonna 2018 viitaten Lehtosen taipumukseen valita mieluiten syöttö.
- Ei ollut enää ketään, kenelle hän olisi voinut syöttää, Susi kuittasi Ilta-Sanomille vuonna 2019.
Itse maalintekijä suhtautuu asiaan rauhallisesti vuosien jälkeen.
*** ***Seuraa meitä [Facebookissa ja Twitterissä, niin pysyt ajan tasalla NHL:n tapahtumista! ]
- Minulla ei ole maalista mitään konkreettista muistoa, kuten kiekkoa, tallessa. Taisin heittää mailankin jonnekin, annoin varmaan jollekin katsojalle. Mutta onneksi maali on taltioituna, niin sen voi katsoa uudelleen. Onhan minulla muistot, Lehtonen kertoi Leijonat-lehdelle.
Janne Ojanen vei Suomen kamppailussa 1-0 johtoon. Neuvostoliiton tasoituksesta vastasi Aleksandr Mogilnyi. Suomen tolppien välissä pelasi Jukka Tammi.
Suomi oli varmistanut mitalin jo ennen Neuvostoliitto-ottelua. Tasapelikin olisi tuonut hopean. Jos Suomi olisi hävinnyt, toinen sija olisi mennyt Ruotsille.
- Olimme jo useana vuonna hakeneet menestystä MM-kisoissa, mutta aina tuli pää vetävän käteen. Itse olin kymmenen vuoden ajan mukana jahdissa. Varmaan siksi hopeamitali 1988 on minun kiekkoelämäni ykkösjuttuja, ja varsinkin voitto viimeisessä ottelussa juuri Neuvostoliitosta 2-1 lukemin oli suomalaiselle jääkiekolle suuri saavutus, Leijonien puolustaja Reijo Ruotsalainen summasi Tero Laaksosen ja Turkka Talosen kirjoittamassa Kaikkien aikojen Leijonajoukkue -kirjassa.
Alku oli katastrofi
Vajaat kaksi viikkoa aikaisemmin tunnelmat Suomen leirissä eivät olleet yhtä riemukkaat. Turnaus käynnistyi 1-2 tappiolla Sveitsille. Calgaryyn saapui muun muassa se kuuluisa faksi merkittävältä suomalaiselta henkilöltä, joka oli kirjoittanut: "Siellä on peli, tulkaa pois".
Suomi toipui tuosta tappiosta hyvin. Seuraavassa ottelussa kaatui Ranska 10-1 ja sitten isäntämaa Kanada 3-1. Ruotsia vastaan Suomi päätyi 3-3 tasapeliin ennen kuin löi alkulohkon viimeisessä ottelussaan Puolan 5-1.
- Ehkä oli vain hyväksi, että otimme aluksi kuokkaan Sveitsiltä. Joukkue vahvistui sisäisesti, Susi mietiskeli Ilta-Sanomille.
Suomi aloitti kuuden maan ylemmän loppusarjan jyräämällä Länsi-Saksan 8-0. Hyvä meno tyssäsi 2-5 tappioon Tshekkoslovakialle. Mikäli Suomi olisi lyönyt Tshekkoslovakian, olisi 26. helmikuuta pelattu olympiakullasta eikä vain Leijonien mitalin väristä hopean ja pronssin välillä.
Tammi oli saanut torjuntavastuun kisojen avaukseen, mutta joutui Sveitsi-tappion jälkeen luukkuvahdin hommiin. Jarmo Myllys hoiti sen jälkeen hommat, kunnes Tammi päästettiin taas irti turnauksen viimeisessä ottelussa.
- Jamo (Myllys) oli aivan loistava seuraavissa otteluissa, mutta ei ehkä enää Tshekkiä vastaan. Kun pronssi varmistui, olikin Taiston vuoro palata maaliin: hän oli nälkäinen ja levännyt, Matikainen kertoi Kalevalle vuonna 2009.
Suomen kolmosmaalivahtina toimi Sakari Lindfors. Kun hommia ei ollut tiedossa, niin hän lähti kotiin kesken olympiakisojen. Lindfors lahjoitti hopeamitalinsa Jääkiekkomuseolle.
Tapparan miehet tulosyksikössä
Matikainen kertoo Hannu Kauhalan kirjoittamassa kirjassa "Mies, joka vei Leijonat mitaleille" suunnitelmistaan Leijonien ketjuiksi ja pakkipareiksi. Ykkösvitjaan lyötiin saman seuran miehet.
- Tappara oli monilla mittareilla ykkönen. Tässä meillä oli niin ykkösylivoima kuin ykkösketju. Ekku (Lehtonen) oli ylivertainen pelintekijä, mutta hän oli myös erinomainen joukkuepelaaja. Ressi (Mikkolainen) oli ketjun kiekoton pelaaja, jonka hyvää liikettä päästiin hyödyntämään. Timppa (Susi) oli armoton maalintekijä, Matikainen perusteli.
Kakkosketju oli rakennettu Raimo Helmisen ympärille. Laidoilla luistelivat Erkki Laine ja Iiro Järvi. Kolmosketju oli muodossa Kari Laitinen - Esa Keskinen - Pekka Tuomisto. Nelosessa pelasivat Jari Torkki, Ojanen ja Kai Suikkanen.
Ykköspakkiparissa luutivat kapteeni Timo Blomqvist ja Kari Eloranta. Kakkosessa nähtiin edellisenä vuonna Stanley Cup -mestaruutta juhlinut Ruotsalainen ja Jyrki Lumme.
- Tämä oli periaatteessa riskipari, kun molemmat olivat luonteeltaan hyökkääviä puolustajia. Mutta luotimme siihen, että Reksan liikkuvuus korvaa paljon, Matikainen kertoi.
Kolmospakkipariin asetettiin Simo Saarinen ja Arto Ruotanen. Nelosen muodostivat Teppo Numminen ja Jukka Virtanen.
Käytännössä tuo suunnitelma ei toteutunut täysin. Otteluihin sai pukea vain 18 kenttäpelaajaa, eli kaksi miestä oli aina lepovuorossa. Lisäksi Helminen ei pystynyt pelaamaan kahdessa viimeisessä ottelussa loukkaantumisen takia.
Matikaisella oli kuitenkin selvä näkemys.
- Tämä joukkue oli Suomessa ensimmäinen, joka oli roolitettu. Siinä oli 15-17 Suomen ehdottomasti parasta saatavilla ollutta pelaajaa, mutta myös 4-5 sopivinta, jotka oli valittu tarkoin räätälöityyn pieneen rooliin, Matikainen linjasi Kalevalle.
Ruotsalaisen ohella Suomen pelaajista NHL-kokemusta omasivat Eloranta, Blomqvist, Saarinen, Helminen ja Suikkanen. Saarisen ja Suikkasen kokemus taalajäiltä muodostui tosin vain muutamasta ottelusta.
Mutta seuraavalla kaudella rapakon taakse oli jo tunkua. Hopeajoukkueesta Pohjois-Amerikkaan suuntasivat Numminen, Lumme, Ojanen, Järvi, Torkki ja Myllys.
YYA vai ei?
Koska Neuvostoliitto oli varmistanut kultamitalin jo ennen Suomi-peliä, niin pahat kielet ovat puhuneet "YYA-ottelusta", eli Leijonien olisi annettu voittaa.
- Mietin ottelun aikana, pelaako Neuvostoliitto edes tosissaan. Olin ajoittain ihan pihalla, mutta silti he ampuivat minua päin, Tammi mietiskeli Paavo Nurmen kirjoittamassa kirjassa "Suomalainen maalivahtikirja: Maskin takana".
Suomen leirissä ajatus kuitenkin tyrmätään.
- Toki Neuvostoliitto oli Calgaryssa jo varmistanut kultamitalinsa, ja oli se varmaan meillekin helpompaa, kun mitali oli varmistunut, mutta eihän mitään peliä koskaan lähdetä valmiiksi häviämään, Lehtonen totesi.
- Lopussa nähdään, kuinka Viktor Tihonov peluuttaa heitä (ykkösnyrkkiään) viimeiset kolme minuuttia. Neuvostoliitto todella yritti voittaa tai edes vetää ottelun tasoihin, Matikainen muistutti Kalevassa.
Tre Kronorin pelaajat ovat asiasta varmaan eri mieltä. Ja Ruotsalainen on eri mieltä ruotsalaisten kanssa.
- Pelin jälkeen Viktor Tihonov tuli pukuhuoneeseemme rehdisti onnittelemaan meitä. Hänen kertomansa mukaan venäläiset olivat vilpittömästi onnellisia Suomen menestyksestä, mutta eivät sen ottelun lopputuloksesta, Ruotsalainen kertoi Kaikkien aikojen Leijonajoukkue -kirjassa.
Vaikka Neuvostoliitto oli ylivoimainen ennakkosuosikki, niin suomalaiset eivät näe, että tulos oli aivan jättiyllätys. Punakoneen kaatamista arvokisoissa oli odotettu, ei välttämättä jo Calgaryssa, mutta jossain vaiheessa.
- Tekeminen ammattimaistui vauhdilla. Ennen vuotta 1987 ei meillä ollut oikein mitään syrjää Neuvostoliittoa vastaan, mutta maajoukkueeseen alkoi tulla mukaan pelaajia, jotka olivat oppineet voittamisen kulttuurin kovissa NHL-peleissä, kuten Ruotsalaisen Reksa. Muistan kun pelasimme 1987 harjoitusmaaottelun Joensuussa Neuvostoliittoa vastaan ja hävisimme 6-9. Sensaatiomaista oli mättää punakoneen maaliin kuusi maalia, se oli ihan uutta. Kovinkaan moni joukkue ei ollut siihen aikaisemmin pystynyt. Uskon, että sillä oli psykologisesti tärkeä merkitys itseluottamuksen kannalta, Helminen painotti Kaikkien aikojen Leijonajoukkue -kirjassa.
Rakkain maajoukkuemuisto
Suomi oli kukistanut Kanadan ensimmäisen kerran 20 vuotta aikaisemmin Grenoblen olympiakisoissa. Se oli silloin iso virstanpylväs suomalaisessa jääkiekossa. Calgaryn saavutus oli vielä isompi, ja sen vaikutukset nähtiin jo aivan lähitulevaisuudessa.
- Se on niin iso henkinen kynnys, minkä yli sen jälkeen käveltiin ja minkä tajusi myös itse sitten jatkoturnauksissa. Ei ollut enää sellaista henkistä estettä, että me ei voida voittaa. Me tajuttiin, että me voidaan voittaa minä päivänä tahansa kuka tahansa suurista jääkiekkomaista, Matikainen kertoi Ylen Olympialeijonat-sarjassa.
Se oli ylitetty kynnys. Mutta se on myös monille joukkueen pelaajille rakkain kiekkomuisto. Asia käy erittäin selväksi miesten kommenteista edellä mainituissa kirjoissa ja lehtijutuissa.
- Calgary oli eräänlainen täyttymys. Sitä seurasi elämän voimakkain tunne, jos jätetään omien lasten syntymät laskuista pois, Susi latasi.
- Olympialaiset on aina ollut hieno tapahtuma ja Calgary ykkösjuttu. Lisäksi Suomella oli paljon menestystä eri lajeissa, kuten Matti Nykäsen uskomaton kultaputki, Helminen muisteli.
- Se oli ehdottomasti urani paras maajoukkueturnaus. Olympialaiset kruunasivat maajoukkueurankin, ihan suvereenisti, Mikkolainen intoili.
- Hopea maistui kyllä. Olin jo 32-vuotias ja pari vuotta aikaisemmin Moskovan MM-kisojen jälkeen luulin, että arvokisani loppuivat siihen ja mitali jäi tulematta, mutta sitten sain kuitenkin kokea sen. Henkilökohtaisesti vielä hienommaksi menestymisen teki se, että olin pelannut NHL-urani Calgaryssa, Eloranta sanoi.
Mitali oli tietenkin koko joukkueen saavutus, mutta jonkun sinne palkintopallille piti astella. Monille Calgaryn olympiahopea tiivistyy kapteeni Blomqvistin riemuun palkintokorokkeella.
- Kyllä se oli mun uran huippuhetki. Kiekkoperheestä tulleena muistan, että meidän perheessä oli trauma, kun ennen tuli aina pettymyksiä ja neljänsiä sijoja. Kun sitten itse sain olla mukana tällaisessa joukkueessa ja vielä kapteenina, niin olihan se erityisfiilis, Blomqvist hehkutti Iltalehdelle tänä vuonna.
Tietty suomalainen kiekkosukupolvi on kasvanut vuoden 1995 MM-kullan loisteessa. Se oli ensimmäinen miesten mestaruus. Mutta ehkä se ensimmäinen mitali on tärkeämpi, ainakin jollekin pelaajalle, joka on kokenut molemmat.

• Minulla on seitsemän arvokisamitalia, ja yleensä ihmiset pitävät itsestään selviönä sitä, että se tärkein saavutus tuli Tukholmasta 1995. Arvostan toki kultamitalia ja se oli suuri haaveeni, mutta vielä enemmän itselleni merkitsee Calgaryn olympiahopea, Myllys linjasi Kaikkien aikojen Leijonajoukkue -kirjassa.