Kimen Kulma: pienet pakit arvossaan

Kimmo Timonen pelasi NHL-urallaan 1 108 runkosarjan ottelua. Luotettava ja arvostettu puolustaja valittiin viisi kertaa All Stars -otteluun, ja hän huipensi uransa Stanley Cupin voittoon Chicago Blackhawksissa vuonna 2015. NHL.com/FI julkaisee pari kertaa kuukaudessa Timosen ajatuksia Kimen Kulma -palstalla. Tällä kertaa hän käsittelee pienempien puolustajien arvostuksen muuttumista.

Täytyy myöntää, että kun tulin NHL:ään 1990-luvun lopussa, pienempiä puolustajia ei katsottu hyvällä silmällä. Peli on kuitenkin muuttunut pienempiä puolustajia suosivaksi koko 2000-luvun ajan, joten sikäli uudesta ilmiöstä ei ole kyse. Suuntaus tosin on näyttänyt taas kiihtyvän viime vuosien aikana.
Peli on muuttunut nopeampaan suuntaan jo pitkään. Koko ei ole enää este, koska luistelu on niin isossa osassa.
Koolla ei sinänsä ole väliä, mutta luistelun ja liikkeen pitää olla hyvä. Ja pienemmät pelaajat ovat usein ketterämpiä luistimilla. Pienempi ja paremmin liikkuva pelaaja ajaa pelaajavalinnoissa usein ison ja kankean edelle.
Jossain vaiheessa 1990-luvun puolessavälissä kieltämättä kävi mielessä, että pitääkö NHL unohtaa kokonaan. Koosta tuli minulle aika suoraakin viestiä, vaikka oli niitä pienempiä pakkeja ollut aiemminkin. Ei joku Paul Coffey ollut kovin iso jätkä.

Aika monta seinää piti kaataa ja uskoa omaan juttuun, että paikka lopulta aukesi. Onnekseni Nashville Predators ja GM David Poile olivat aikaansa edellä. Ei silloin ollut kuitenkaan helppoa lähteä taistelemaan pelipaikasta pienikokoisena eurooppalaisena pakkina.
Ennen pakeille oli tärkeää roikkua hyökkääjien perässä, olla kova maalin edessä ja jopa tapella. Nyt maalineduspelistä ei juuri edes puhuta enää.
Vuonna 1998 peli oli vielä aika kovaa mailalla roikkumista. Valmentajat panivat vierelleni aika usein isomman jätkän, mutta Nashvillessä pelasin välillä yhdessä toisen pienikokoisen, Marek Zidlickyn kanssa. Meillä synkkasi hyvin yhteen.
Juttelin juuri Philadelphia Flyersin pelissä vuoden 2004 Predatorsin joukkueesta, jossa oli paljon Paul Kariyan kaltaisia hyvin liikkuvia kavereita. Ei ole mikään ihme, että Predators on tätä nykyäänkin sarjan kärkisijoilla. He ovat taitavia näkemään pelin suuntausta ja hyviä valitsemaan oikeanlaisia pelaajia.
Tätä nykyä nuoren pakin on helpompaa tulla NHL:ään kuin ennen. Eikä se johdu vain pelaajista, vaan pelin kehittymisestä sinänsä.

Monet joukkueet pelaavat sellaisella systeemillä, että pakit ovat rohkeasti ylhäällä ja tukevat hyökkäyksiä. Jos puolustaja ei silloin ole hyvä liikkumaan, tulee varmasti vaikeuksia.
Pakin pitää olla hyvä liikkumaan omalla alueella kiekon kanssa, kun vastustaja tulee kovaa päälle. Sellaiset jätkät, jotka pääsevät hyvin paineen alta pois, ovat kullan arvoisia.
Erik Karlsson on tietysti pienikokoisempien pakkien kuningas, ja esimerkiksi Drew Doughty on Los Angeles Kingsissä todella hyvä jätkä. Hän pystyy omalla liikkeellään tekemään aukkoja vastustajan puolustukseen. Suomalaisista esimerkiksi Sami Vatasen luistelu on iso apu joukkueelle.
Joka joukkueesta löytyy pari pienikokoisempaa puolustajaa, jotka ovat vaarallisia hyvän luistelunsa ansiosta. Esimerkiksi Flyersissa Shayne Gostisbehere ja Ivan Provorov tuovat aika nätisti kiekkoa ylös. Heidän kaltaisillaan pelaajatyypeillä ei olisi ollut mitään toivoa 1990-luvulla.

Joe Hicketts on päässyt kokeilemaan Detroit Red Wingsin kokoonpanossa, ja hän on vain 173-senttinen. Colorado Avalanchen Samuel Girard on esittänyt lupaavia otteita, ja hänkin on alle 180-senttinen.
Ei tule mieleen juuri lainkaan sellaisia isoja vanhan ajan pakkeja. Boston Bruinsin Zdeno Chara tietysti pärjää vielä sillä omalla tyylillään.
Pakkeja ei näy tappelemassa kovinkaan paljon. Ennen pakistosta ainakin joka toinen pystyi myllyttämään. Tappelut ovat ylipäätään vähentyneet, ja ne hommat on jätetty lähinnä nelosketjun miehille.