Kultainen nuoruus – Elämäni Leijonien ja Tre Kronorin rinnalla

Risto Pakarinen on NHL.com/fi:n vakituinen avustaja ja suomalaistoimittaja, joka on asunut Tukholmassa 25 vuotta. Hän on nähnyt läheltä sekä Suomen että Ruotsin voiton ja tappion hetket viimeisen neljännesvuosisadan aikana. Risto on kirjoittanut myös lukuisia jääkiekkokirjoja, joista viimeisimpänä syksyllä 2024 ilmestynyt Alpo Suhosen elämäkerta "Alpo". Mitä ajatuksia tuleva 4 Nations Face-Off -turnauksen Suomi–Ruotsi-ottelu herättää hänessä?

Montreal Canadiensin legendaarinen maalivahti, kirjailija, ministeri Ken Dryden kirjoitti kuuluisassa muistelmateoksessaan ”The Game”, että kaikki “kultaiset ajat” ovat aina kunkin henkilön lapsuudessa.

Omina teinivuosinani Suomi ei ollut lähelläkään mitalipelejä kansainvälisissä turnauksissa, ja varsinkin lapsuudessani A-sarjasta putoaminen oli todennäköisempi vaihtoehto kuin mitali. Ja koko turnauksen voittaminen? Eihän sitä voinut edes kuvitella.

Lyhyesti sanottuna, omalta ”kultaiselta ajaltani” ei ollut aina ihan helppoa löytää maajoukkuesankareita, vaikka mielestäni Matti Hagmania parempaa pelinrakentajaa ei vieläkään ole tullut ja Hannu ”Hannes” Kapanen on ovelin laitahyökkääjä, jonka olen koskaan nähnyt. Mutta minulle he olivat ensisijaisesti Helsingin IFK:n tähtiä, vaikka Kapanen tekikin Innsbruckin olympialaisissa maalin, jolla Suomi olisi napannut pronssia. Maali – tietenkin – hylättiin.

Ja koska Suomi oli MM-kisoissa viides, kuudes tai seitsemäs sekä kuuden joukkueen Kanada Cupissa kuudes (jos pääsi mukaan), kansainvälisen tason idoleita piti hakea muualta.

Ylivoimainen, suuri ja mahtava Neuvostoliitto tarjosi paljon vaihtoehtoja taitavasta ja nopeasta Valeri Harlamovista Vladimir Krutoviin ja Aleksander Maltseviin, mutta rautaesirippu piti heidät etäisinä.

Sitten oli kuitenkin Ruotsi, läheinen naapuri, joka oli monelle suomalaiselle ensimmäinen ulkomaankohde ja tutun oloinen, vaikka siellä puhuttiinkin erikoista kieltä. Ruotsi oli vähän kuin Suomi, mutta kuitenkin erilainen.

Ruotsissa oli kuningas, ja maa oli suomalaisartisteille – kuten Hanoi Rocks ja Hurriganes – ensimmäinen askel maailmanmarkkinoille. Ruotsilla oli Saab ja Volvo ja Ingrid Bergman, Ingmar Bergman, Ikea, Absolut, Europe, Roxette, Britt Ekland, ja Ivan Drago (Dolph Lundgren).

Ja Tre Kronor.

Ruotsin miesten maajoukkue teki sen, mihin Suomi ei kyennyt, eli voitti mitaleita MM- ja olympiatasolla. Usein Suomen kustannuksella.

Ei siis ehkä ole suuri yllätys kuulla, että kun istuin koulupäivän jälkeen pienen kirjoituspöytäni ääreen Helsingin Oulunkylässä ja kirjoitin omia kuvitteellisia otteluraporttejani ja -selostuksia, Leijonat oli usein jo ulkona mitalipeleistä. Mielikuvituksellanikin oli rajansa.

Siihen, mihin ”Hakki” ja ”Hannes” ja Petri Skriko eivät pystyneet, Mats Näslund, Håkan Loob ja Kent Nilsson pystyivät. Kirjoitin kynä sauhuten sivu toisensa jälkeen, kuinka he taistelivat Neuvostoliiton puolustusta vastaan, toki lopulta häviten. Kuten sanottua, mielikuvituksellani oli rajansa.

Vaikka 1980-luku olikin muuten kaikin puolin mahtava vuosikymmen, Leijonille se oli aika karu. Vuonna 1983 Suomi säilyi A-sarjassa Italia-voiton ja Ruotsi-tasapelin ansiosta.

Vuonna 1986 Suomi johti mitalisarjan ottelua Ruotsia vastaan 4-2, kun ottelua oli jäljellä 41 sekuntia. Kun ottelua oli jäljellä 31 sekuntia, Ruotsi oli tasoittanut kahdella Anders ”Masken” Carlssonin maalilla.

Vähemmästäkin syntyy kansallisia traumoja.

Turnauksen päätteeksi Suomen ja Ruotsin ero sarjataulukossa oli yksi piste. Ruotsille pronssi, Suomelle neljäs sija. Leijonaluotsi Rauno Korpi itki.

Vuotta myöhemmin Wienin kisoissa Suomi teki protestin, kun kävi ilmi, että Länsi-Saksan Miroslav Sikora oli edustanut Puolaa ensimmäisissä nuorten MM-kisoissa kymmenen vuotta aikaisemmin. Kansainvälinen kiekkoliitto hyväksyi protestin ja otti Länsi-Saksan Suomi- ja Kanada-voitoista saamat pisteet pois. Saksalaiset veivät tapauksen Wienin alioikeuteen, joka puolestaan käänsi IIHF:n päätöksen, koska saksalaisilla oli kv. liiton (ruotsalaisen) pääsihteerin lupa peluuttaa Sikoraa.

Suomen mitalisarjan paikka menikin Ruotsille, joka – tietenkin – voitti koko turnauksen ensimmäisen kerran 25 vuoteen. ”Wienin alioikeudesta” tuli Suomessa kirosana.

Isoveli–pikkuveli-asetelma toimii oikeastaan vain, jos molemmat osapuolet ovat siinä mukana. Leijonille Ruotsi-ottelu oli aina turnauksen tärkein, ja se piti voittaa hinnalla millä hyvänsä, vaikka se sitten merkitsi, että muut ottelut jäivät vähemmälle huomiolle. Ruotsalaiset kuitenkin unelmoivat jättiläisten, Kanadan ja Neuvostoliiton, kaatamisesta.

Vuosien 1920 ja 1988 välillä Suomen ja Ruotsin välinen kilpailu arvokisamitaleista meni Ruotsille 27-0. Mutta tilanne muuttui, melkein päälaelleen. Suomen ensimmäisestä MM-kullasta laskien – siis vuodesta 1995 – tilanne on 19-19.

Ensimmäinen MM-kulta villitsi suomalaiset täysin. Itse katsoin finaalin Oulunkylässä melkein koko elämänsä Ruotsissa asuneen suomalaisen pelikaverini kanssa. Kun oli selvää, että Suomi voittaisi finaalin, Jammu tokaisi: ”Tuskin suomalaiset osaavat edes juhlia tätä.”

Hän oli tuskin päässyt lauseensa loppuun, kun kuulimme ensimmäiset tööttäykset kadulta. Onnelliset kiekkofanit ajoivat ympäriinsä liput liehuen. En itse vielä seuraavana päivänäkään oikein tajunnut, kuinka suuresta asiasta oli kyse, jollen olisi lähtenyt uteliaisuuttani seuraamaan Kauppatorin kansanjuhlaa rullaluistellen. Jäin lopulta jumiin sadantuhannen suomalaisen keskelle Pohjois-Esplanadin ja Unioninkadun risteykseen, otin rullaluistimet jaloistani ja kävelin paljain jaloin väljemmille vesille.

Eräs toinen ystäväni oli Mannerheimintiellä vastaanottamassa autoparaatia ja innoissaan tarjosi kättään yläfemmoihin ymmärtämättä, millaisella voimalla se tuntuisi osuessaan. Kuulemma olkapää lähti melkein sijoiltaan. Mutta se oli sen arvoista.

Muutin Ruotsiin huhtikuussa 1998 ja kuukautta myöhemmin seisoin 35 000 ruotsalaisen ympäröimänä Tukholman keskustassa, Sergelin torilla, kun Mats Sundin, Peter Forsberg ja Mikael Renberg palasivat kotiin maailmanmestareina, jälleen kerran.

Uudet ruotsalaiset työkaverini olivat kohteliaita – vaikkakin turhaan – ja kehuivat Suomen peliä todeten, että Leijonat olisi yhtä hyvin voinut voittaa kultaa. Ruotsalaiset olivat ärsyttävän huomaavaisia voittajia.

Kun Ruotsi käänsi 1–5-tappioaseman 6–5-voitoksi Hartwall Areenalla, olin katsomossa ruotsalaisen lankoni kanssa. Maali maalilta hän nosti takkinsa vetoketjua ylemmäksi peittääkseen keltaisen Ruotsi-paitansa, jottei herättäisi vieressä istuneiden karjujen huomiota. Pelko oli kuitenkin aiheetonta, sillä kun kävelimme ulos ottelun jälkeen, kaikki kolme liivijengiläisen näköistä miestä onnittelivat häntä voitosta kädestä puristaen.

Olin paikalla myös kylmänä helmikuisena iltana 2006, kun Sundin toi olympiakultajoukkueen Torinosta Tukholmaan kansanjuhlaan, ja myöhemmin samana vuonna todistin paikan päällä, kun Tre Kronor kuittasi historiallisen tuplan voittamalla myös MM-kultaa. Olin Bratislavassa, kun Suomi nousi kolmannessa erässä MM-kultaan, ja olin näkemässä, kun Sedinit saapuivat kotiin 2013 ja johdattivat Ruotsin MM-kultaan. Olin myös seuraamassa MM-juhlia 2017 ja 2018.

En kuitenkaan enää ikinä rullaluistellen.

On selvää, että koska olen päässyt seuraamaan MM-turnauksia, olympialaisia ja World Cupeja työkseni, sydämeni ei enää hakkaa minkään joukkueen menestyksen tahtiin. Myös 25 vuotta Ruotsissa ovat varmasti jättäneet jälkensä, sillä olen nyt seurannut kokonaisen ruotsalaisen pelaajasukupolven vaiheet nuorten kisoista uran päättymiseen saakka ja olen päässyt tapaamaan sankareitani, sekä suomalaisia että ruotsalaisia – Näslund, Ketola, Sundin, Skriko, Loob – onneksi pettymättä kertaakaan.

On kuitenkin yksi pelaaja, joka saisi minut kääriytymään Suomen lippuun ja kannustamaan Leijonia.

Oikeastaan Naisleijonia.

Tyttäreni oli kaksi vuotta sitten alle 18-vuotiaiden maajoukkueen leirillä. Hyppäsimme ruotsinlaivaan – joka on täällä luonnollisesti ”Finlandsbåt” – ja ajoimme leirille. Muutamaa päivää myöhemmin hiivin salaa katsomoon seuraamaan joukkueen harjoituksia, ja kun näin oman tyttäreni jäällä sinisessä paidassa, jonka rintaa koristi Suomen leijona, oma sydämeni alkoi hakata ylpeydestä aivan kuin olisin itse luistellut viivoja.

Tosin lienee sanomattakin selvää, että myös kolme kruunua alkaisi näyttää hyvältä, jos kutsu tulisi Ruotsin suunnasta.