Forssasta Chicagoon – tai kuinka Alpo Suhosesta tuli NHL-päävalmentaja

Uusi vuosi lähestyi, ja sen myötä uusi vuosikymmen, peräti uusi vuosituhat. Kesällä Alposta tuli viimeinkin myös kirjailija, kun hän yhdessä Jyri Puhakaisen kanssa julkaisi teoksen Valmentaja ja filosofi, jossa Puhakainen kertoi Alpon tarinaa ja ystävykset yhdessä pohtivat urheilun olemusta.

Alpo oli tosin jo ollut mukana asiantuntijana Hannu Sokalan NHL:n salaisuuksia avanneessa Nappulat, huijarit & liikemiehet -kirjassa.

Alpon silmät olivat avautuneet NHL:ssä, ja hän oli muuttanut mielensä tappeluiden ja jääkiekon väkivallan suhteen. Siinä, missä hän oli vielä 1990-luvun alussa miettinyt, oliko kaukaloväkivalta väkivaltaa ollenkaan, saman vuosikymmenen lopulla, nähtyään liigan tappelijoiden arkea läheltä, hän käänsi kelkkansa kokonaan. Hän tiesi, kuinka raakaa tappelijan elämä oli ja kuinka helposti pahanolon lääkkeeksi tulevat alkoholi, lääkkeet ja huumeet.

Toisen harjoitusleirin alussa Alpo oli enemmän kuin kotonaan ja tunsi olonsa itsevarmemmaksi. Myös Quinn luotti Alpon hoitavan harjoitusleirin harjoitukset hyväksi havaitulla tavallaan.

”Päävalmentaja tulee hallille vain lehti ja sikarit mukanaan ja kaikki keskustelut käydään

management-ongelmien ratkaisemiseksi. Nyt menossa 9. päivä, jääkö joukkueen ’käytännön’ valmennus vain minulle?” Alpo kirjoitti harjoitusvihkonsa marginaaliin.

Tiedossa oli pitkä kausi. Sen Alpo totesi itselleenkin leirin lopussa, vain muutama päivä ennen sarja-avausta.

”Alkaa olla sietokykyni koetuksella tätä menoa”, hän kirjoitti. Apuvalmentajan rooli alkoi käydä pieneksi.

Kiekkokauden päästyä käyntiin Toronto Maple Leafsin peli kulki raiteillaan kuin juna. Se voitti viidestätoista ensimmäisestä ottelustaan kymmenen, ja sen pisin tappioputki koko kaudella oli neljän ottelun mittainen.

Alpo, joka pääasiassa veti Toronto Maple Leafsin harjoitukset, tarkkailee tilannetta Maple Leafs Gardensissa 1998.

Alpon muistiinpanot ovat pessimistisiä. Ensimmäisen tappion jälkeen – 3–4 Ottawalle – hän toteaa Toronton olleen ”täysin altavastaajia”. Kahdeksan ottelun jälkeen hän toteaa innostuksen olevan poissa.

Silti harjoitukset ovat vaihtelevia ja inspiroivia. Mukana on Alpon ”one-puck drill”, pelaajien itseohjaama harjoitus, jossa käytössä on vain yksi kiekko.

Lopulta joukkue voitti divisioonansa seuran historian piste-ennätyksellä.

Kun Mike Smith joulukuussa 1999 nimettiin Chicago Blackhawksin kiekkotoiminnoista vastaavaksi johtajaksi, spekulaatiot Alpon siirtymisestä Smithin joukkueen päävalmentajaksi alkoivat melkein välittömästi. Heti tammikuun alussa maineikas Sports Illustrated -lehti nosti Alpon viiden kuumimman päävalmentajakandidaatin joukkoon: ”Suhonen on älykäs ja eräs lajin omaperäisimmistä ajattelijoista.”

Toronton laaja ja terhakka media ei tietenkään jättänyt asiaa siihen, olihan kyseessä kaupungin joukkueen arvostettu valmentaja. ”En ole keskustellut kenenkään kanssa, mutta miksipä ei. Ja mitä kokemukseen tulee, olen eräs liigan kokeneimmista valmentajista. Ei täällä ole montaa vuonna 1971 aloittanutta valmentajaa”, Alpo totesi.

”Jos tilaisuus tulee, se tulee, mutta olen oikein tyytyväinen täällä.”

Maaliskuussa Alpo ja Mike Smith söivät saman pöydän ääressä ottelua edeltävän aterian, lehtitietojen mukaan Chicagon päävalmentaja Lorne Molleken istui viereisessä pöydässä.

Yksin.

Ulospäin Alpon elämä näytti jopa hohdokkaalta. Hän oli maailman parhaan jääkiekkoliigan suurimman joukkueen valmentaja, lensi ympäri Pohjois-Amerikkaa – ja pääsi siinä sivussa katsomaan maanosan parhaita näytelmiä ja konsertteja. Valmentajan elämä on kuitenkin kuluttavaa kaikin tavoin, ja pitkä NHL-kausi kestää kymmenen kuukautta syyskuusta kesäkuuhun, jos kaikki menee hyvin. Jos menee huonosti, myös luksusasunnon takan äärellä itkettää.

Alpon pelien aikana pitämistä muistikirjoista näkyy, kuinka Toronton lailla menestyneen joukkueenkin valmentaja näkee huolia ja heikkouksia kaikkialla ja kuinka laaja muistiinpanojen skaala on. Toki suurin osa merkinnöistä on peliin liittyviä, maalien muistiin merkintää, kommentteja ja erilaisia pelikuviopiirustuksia, mutta mukaan mahtuu myös huomioita omalta uralta, katsomosta – ”katsojat alkavat häipyä” – kirjaideoita ja valmentajan tehtävän todellisen ytimen pohdintaa. Usein toistuu pohdinta siitä, mikä on pelin, pelaamisen ja valmentamisen tarkoitus.

”Miksi pelaamme?” Alpo siteeraa näytelmäkirjailija Samuel Beckettiä itselleen ja tekee merkintöjä vastustajan pelistä: ”Hull pelaa joka ketjussa.” ”Miksi lätkä on täällä miehisyyden mitta? Siis Kanadassa.” ”Tahto-halu ei auta, jos emotionaalisesti ei ole paikalla.” ”Selvää 30 vuoden jälkeen: peliä, pelaajia ei voi hallita.” ”Onko harjoittelulla ja systeemeillä lopultakaan mitään merkitystä?” ”Tulee mieleen Jokerit! Joukkue lopetti pelaamisen valmentajalle.”

Välillä seassa on porilaista huumoria: ”Onpa tämä hauskaa taas kerran (todellako?)” tai ”Tolpissa kilisee kuin kulkuset.”

Mukaan mahtuu myös pieni merkintä siitä, että Alpo oli Hockey Night in Canada -lähetyksessä, onhan kyseessä legendaarinen instituutio. Ja kun peli kulkee, sekin näkyy, ”olemme parempia”, ”hieno voitto”, ”ego-free environment!”.

Erityisen tarkkailun alla oli päävalmentaja Quinn, joka huusi tuomareille, poltti sikareita ja peluutti erikoisesti ja keskittyi vääriin asioihin. Vaikka Quinn oli ihmisenä mitä hienoin, hän oli vanhan koulukunnan jääkiekkomies, mikä oli selvässä ristiriidassa Alpon kiekkoajattelun

kanssa.

Toronto Maple Leafsin valmennustiimi kaudella 1998–1999: Rick Ley, (päävalmentaja) Pat Quinn ja Alpo.

”Tuomari antoi päävalmentajalle takaisin = oikein.” ”Tuomarit alkavat olla kypsiä päävalmentajan huutoon.” ”Huonolta näyttää, PV ei reagoi kuten Detroitissa.” ”Päävalmentaja innostui taas, kun peli alkoi kulkea.” ”Kielenkäyttö kamalaa/typerää, pummien maailmaa – – olenpas minä taas kriittinen.” ”Nyt alkaa olla kuvottavaa.” ”Lopeta jo huutaminen tuomareille.”

”Tiedän, että kuulostaa huonolta, kun sanon, että pohjoisamerikkalaiset valmentajat olivat huonoja, mutta minun mielestäni heillä ei ollut käsitystä valmentamisesta. He ovat hyviä esiintymään ja puhuvat hienosti ja itsevarmasti – samoja kliseitä aamusta iltaan”, Alpo sanoo.

Erään ottelun tuoksinassa Alpo on myös itseironisesti kirjoittanut alpomaisista kommenteista alpomaisimman: ”Pitäisikö kirjoittaa kirja ’Ajatuksia ottelun aikana’”?

Vuodesta 1971 käynnistyneen uran taakka alkoi selvästi painaa, mutta oravanpyörästä oli mahdotonta hypätä pois, varsinkin kun Toronto teki uuden yhden kauden voittoennätyksensä 45 voitolla ja sijoittui divisioonansa kakkoseksi. Joukkue teki eniten maaleja koko liigassa.

”Tästä tulee sittenkin pitkä kevät”, Alpo kirjoitti runkosarjan viimeisen ottelun

viimeisen erän lopulla. ”Kaipaan Pessoaa”, hän raapusti myös, viitaten

lempirunoilijaansa, portugalilaiseen Fernando Pessoaan.

Muistiinpanoista huokuvat alati läsnä oleva stressi ja jatkuvassa painetilassa eläminen. Jokainen peli etenee sekunti sekunnilta, ja Alpon usko voittoon horjuu, kunnes ei taas enää horju. Voi vain kuvitella, miten kova stressitila Alpolla olisikaan ollut, jos Toronto ei olisi menestynyt.

”Koko 1990-luku oli karmeaa, koska tein niin paljon töitä. Toki menestystäkin tuli, mutta sekin vie energiaa, ja samalla sitä kuvittelee jaksavansa mitä vaan”, Alpo sanoo.

Alpo, Teppo Numminen ja Teemu Selänne, kolme suomalaista Winnipeg Jetsissä vuonna 1992

Pudotuspeleihin Toronto lähti suurin odotuksin, parantamaan edelliskauden konferenssifinaalista. Ensimmäisellä kierroksella Toronto kohtasi Ottawa Senatorsin ja eteni jatkoon otteluvoitoin 4–2. Sarja oli silti hyvin tiukka, sillä kuudesta ottelusta kolme päättyi yhden maalin erolla ja ensimmäisessä, jonka Toronto voitti 2–0, viimeinen maali tuli tyhjään Senatorsin verkkoon.

Seuraavalla kierroksella Leafs sai vastaansa tarkasta puolustuspelistä kuuluisan New Jersey Devilsin, joka oli saanut levätä viikon voitettuaan Florida Panthersin 4–0. Toronton huili jäi kahteen päivään, mutta joukkue aloitti sarjan kotijäällään erinomaisesti ja iski toisen erän toisella minuutilla kaksi maalia yhdessätoista sekunnissa ja puolusti johtoaan loppuun saakka, voittaen 2–1.

Toisen ottelun Devils voitti 1–0. ”Kauden pahin tappio. Kotikenttäetu meni”, Alpo kirjoitti vihkoonsa.

Seuraavan ottelun Devils voitti kotonaan, mutta kun Toronto tasoitti sarjan voittamalla Devilsin 3–2 vierasjäällä, Alponkin toivo heräsi. ”Taidamme taas mennä jatkoon!”

Devils voitti kuudennen ottelun 3–0 šokkialun jälkeen. Petr Sykora vei Devilsin johtoon vain kahdeksantoista sekunnin pelin jälkeen. Kolmannen erän alussa Alpo miettii, onko alkamassa hänen viimeinen eränsä Torontossa.

Kyllä oli.

Devilsin maalivahti Martin Brodeur teki NHL:n ennätyksen pitämällä nollan liigan historian pienimmällä torjuntamäärällä. Hän torjui ottelussa ainoastaan kuusi kertaa.

”Loma alkoi”, Alpo kirjoitti.

Uudesta, 400-sivuisesta muistikirjasta tuli käytettyä vain 33 sivua.

Seuraavana päivänä Chicago Blackhawksin GM Mike Smith antoi päävalmentaja Mollekenille potkut. Spekulaatiot Alpon ympärillä kiihtyivät. Samaan aikaan Alpo keskusteli vilpittömästi myös Quinnin kanssa jatkosta Leafsin valmennusjohdossa.

Mike Smith pyysi Torontolta lupaa saada neuvotella Alpon kanssa, ja sai sen. Alpon nimi oli Smithin listalla ylimpänä. Smith tunsi Alpon läpikotaisin ja oli nähnyt hänet tositoimissa Winnipegissä ja Torontossa. Hän oli nähnyt Alpon onnistuneen NHL:ssä apuvalmentajana. Miksi ei onnistuisi Chicagossakin, päävalmentajana?

”Seuraavana päivänä Pat Quinn pyysi minua jäämään Maple Leafsiin”, Alpo sanoo.

Alpo oli ollut lähellä saada Hartford Whalersin päävalmentajan pestin vuonna 1983. Myös Winnipegissä hänellä olisi luultavasti ollut mahdollisuus nousta päävalmentajaksi, ja kenties Torontossakin. Enää Alpo ei päästäisi päävalmentajan paikkaa käsistään.

Alpo ensimmäistä kertaa NHL-joukkueen vaihtoaitiossa Hartford Whalersin harjoitusottelussa 1982, vierellään GM-valmentaja Larry Pleau. Vastassa Boston Bruins.

Jälkikäteen spekulointi on helppoa, ja toki Alposta olisi saattanut tulla Quinnin manttelinperijä Torontossa, sillä Quinn oli sekä päävalmentaja että general manager, ja oli helppoa arvailla hänen jossain vaiheessa siirtyvän pelkästään manageriksi.

”Torontosta lähteminen oli ehkä NHL-urani suurin virhe”, Alpo sanoo. ”Olisi ollut mahdollista, että olisin noussut Leafsin päävalmentajaksi.”

Toisaalta Quinnia tuurasi – esimerkiksi general managereiden kokousten aikana – pikemminkin Rick Ley kuin Alpo. Quinn myös jatkoi Maple Leafsin valmentajana vielä kuusi kautta ja johdatti Toronton konferenssifinaaliin myös vuonna 2002, ja hän ja Rick Ley saivat potkut vasta vuonna 2006.

Silloin Alpo oli jo kaukana NHL:stä.

Alpon nimitystä Chicago Blackhawksin päävalmentajaksi pidettiin varmana viikkoja. AP-uutistoimiston sähke levisi kaikkiin pohjoisamerikkalaisiin lehtiin Vancouverista Miamiin ja Los Angelesista Montrealiin, ja Alpon ura EM-kultineen ja teatteriohjauksineen käytiin moneen kertaan läpi. Kaikki halusivat tietää, mikä mies oikein oli kyseessä. Kommentteja haettiin kaikilta mahdollisilta suunnilta, eikä aina ollut edes väliä, tunsiko kyseinen henkilö Alpoa. Niinpä esimerkiksi Vancouver Canucksin GM Brian Burke totesi olevansa valmis palkkaamaan eurooppalaisen valmentajan ja sitten: ”En tunne Alpoa henkilökohtaisesti, mutta kaiken kuulemani perusteella hän on loistava valmentaja.”

Jopa Chicago Wolvesin omistaja Don Levin kommentoi saman kaupungin NHL-seuran uutta valmentajavalintaa. Hän oli huomattavasti leppynyt [Alpon lähdöstä joukkueen valmentajan paikalta kolme vuotta aiemmin]: ”Ennen Alpon saapumista valmentajaksi voitimme kolmekymmentä prosenttia otteluistamme, ja hänen aikanaan voittoprosenttimme oli seitsemänkymmentä, samalla miehistöllä. Sitä voi kutsua valmentamiseksi.”

Smith kutsui Alpon kotiinsa Martha’s Vineyardiin.

”Blackhawks oli silloin aivan kivikaudella, erittäin konservatiivinen ja antieurooppalainen seura. Lopulta päätös piti tehdä Alpon ja parin muun ehdokkaan välillä”, Smith kertoo. ”Valitsin Alpon.”

Muita ehdokkaita ei edes haastateltu. Smith onnistui vakuuttamaan seurajohdonkin, vaikka Alpon kaksi edeltäjääkin olivat vielä seuran palkkalistoilla. Smithin luota Alpo jatkoi matkaansa Chicagoon tapaamaan seuran omistaja Bill Wirtziä, joka antoi palkkaamiselle siunauksensa.

Chicago Blackhawks julkisti Alpon palkkaamisen keskellä kesää 2000.

Chicago Blackhawks kutsui lehdistön koolle maanantaina 22. toukokuuta 2000 kello 11.00 paikallista aikaa.

Siis kello 19.00 Forssan aikaa.

Ote Risto Pakarisen kirjoittamasta Alpo Suhosen elämäkerrasta ALPO (Into)