Tässä on viisi kysymystä Teemu Selänteelle:
Lopetit urasi kuusi vuotta sitten. Oletko jo kohta valmis vastaanottamaan työn jääkiekon parissa?
- Kuulen tuosta paljon. Nykyisin Ducksia valmentava Dallas Eakins (entinen joukkuetoveri Jetsistä) asuu kotini lähellä, ja näen häntä usein. Hän haluaisi minut mukaan. Olen odottanut sitä, että tuntisin paloa palata lajin pariin, sillä en halua tehdä sitä puoliteholla. Kyse on isosta sitoutumisesta. Tähän saakka olen ollut melko itsekäs ajankäyttöni suhteen. Ajattelin, että riittäisi aivan hyvin, jos pitäisin jääkiekosta parin vuoden tauon golfia ja tennistä pelaten, ja miettisin asiaa sitten uudelleen. Mutta ei sitä paloa ole vielä tullut. Niin kauan kuin asiat ovat tällä mallilla, en usko tekeväni paljonkaan lajin parissa. Minulle on kyllä sanottu usein, että saisin päättää työmääräni itse sekä tulla ja mennä miten tahtoisin. Luulen, että Eakins haluaisi houkutella minut mukaan, mutta mielestäni hommat pitää tehdä täysillä tai sitten ei ollenkaan. Tiedän, että nauttisin siitä ja se olisi hauskaa, mutta olen nauttinut myös urani jälkeisestä ajasta. En oikein tiedä, voisinko tehdä kompromissia. Perheeni on iloinen siitä, että olen kotona, ja heidän kanssaan riittää kaikenlaista tekemistä. Valmentamisessa on kyse valtavasta sitoutumisesta, ja valmentajat viettävät nykyään aikaa hallilla enemmän kuin koskaan ennen. En ole valmis siihen.
Takavuosien ottelut ovat olleet viime aikoina vahvasti esillä, kun niistä on näytetty uusintoja useilla eri kanavilla. Oletko katsellut klassikkomatseja?
- Meilläpäin on näytetty vain paljon Ducksin pelejä, vuoden 2007 Stanley Cup -finaaleja ja Phoenixia vastaan pelattua kaikkien aikojen ensimmäistä playoff-sarjaa (1997). On mielenkiintoista, että pelin väitetään olevan tänä päivänä paljon nopeampaa kuin 90-luvulla, mutta enpä tiedä, miten paljon se loppujen lopuksi on nopeutunut. Kolmos- ja neloskentät ovat toki nykyään parempia kuin aiemmin, mutta tarkoitan nyt kärkiketjuja. Niissä ei ole mielestäni kovinkaan paljon eroa. Ja peli oli takavuosina fyysisesti rankempaa, kun oli kiinnipitämistä ja niin edelleen. Oma tila piti ansaita. Elämme nyt ihan eri aikakautta, ja mielestäni pelaaminen oli aikaisemmin kovempaa. Mutta se on vain minun mielipiteeni.
Oletko muistellut sitä päivää, kun voitit Stanley Cupin Ducksissa?
- Olin niin innoissani silloin. Minulla oli vaikeuksia nukkua pudotuspelien aikana, kun olin niin keskittynyt enkä malttanut odottaa pääseväni kaukaloon. Ja pelien jälkeen oli hankalaa saada unta, kun kävi vielä kierroksilla. Viidettä finaalia edeltäneenä iltana oli vaikeaa käydä nukkumaan, kun ajatukset pyörivät seuraavassa päivässä ja mahdollisuudessa tehdä historiaa jääkiekkoilijana. En tiedä, montako tuntia nukuin sinä yönä. Ja olen aina sanonut, että vaikeinta oli odottaminen pelipäivinä. Ne päivät olivat pitkiä, ja toisinaan sitä toivoi, että matsin alku lähestyisi nopeammin. Me luotimme itseemme. Johdimme sarjaa 3-1 ja uskoimme, että se ratkeaisi. Pukukopissa oli tavallista hiljaisempaa ottelun alla, mutta kyllä siellä tunsi, että kaverit ovat valmiina. Se oli upea tunne. Ja otteluhan oli suoraan sanottuna kummallinen. Tuli outoja maaleja. Muistan, kun vastustaja kavensi 3-2:een, joten johdimme enää yhdellä maalilla. Kiekko oli Ottawalla, ja pian he tekivät oman maalin. Sellaista ei näe kovin usein. Kun peli oli 4-2, emme enää katsoneet taaksemme. Kun menimme kolmannen erän alussa 5-2 johtoon, tilanteesta pystyi melkein jo nautiskelemaan loppuajan. Ei tarvittu enää paljon, että saimme 60 minuuttia täyteen. Viimeisten viiden minuutin aikana en edes halunnut enää jäälle. Halusin vain nauttia siitä hetkestä, katsella ympärilleni ja jakaa sen joukkuetovereideni kanssa, mutta (päävalmentaja Randy) Carlyle komensi minut jatkuvasti kaukaloon. Nyt se tuntuu aika hauskalta muistolta. Se oli ainutlaatuinen kokemus, ja yritimme nauttia sen jokaisesta sekunnista.
