Näkökulmavääntö: Onko Suomi jääkiekon suurvalta?

Perjantaisin NHL.com/fi:n asiantuntijat keskustelevat taalakaukaloiden ajankohtaisimmista aiheista. Tällä kertaa keskustellaan siitä, mikä on nostanut Suomen jääkiekkomaailman huipulle ja onko meillä jo lupa julistautua jääkiekon suurvallaksi.

Suomalaisilla on tällä hetkellä aihetta röyhistellä rintaa kiekkorintamalla. Juniorimaajoukkueet ovat kiikuttaneet viime vuosina MM-kisoista kultaisia tuliaisia useampaan otteeseen, NHL:n varaustilaisuuksissa on tehty suomalaisennätyksiä, sinivalkoiset sankarit loistavat taalakaukaloissa ja uusia suomalaistähtiä on nousemassa kiekkotaivaalle kovaa vauhtia.

Nyt kun Suomen nuorten MM-kultajuhlien humu on tauonnut, on aika viritellä keskustelua siitä, mikä on pohjoisen kotomaamme todellinen sijainti kiekkoilevan maailman kartalla. Suomesta on tullut viime vuosina yksi maailman parhaista pelaajahautomoista Mutta onko Suomi nousemassa - tai jo noussut - jääkiekon suurvallaksi?
Annetaanpa NHL.com/fi:n asiantuntijoiden kertoa mielipiteensä.
Tuomas Heikkilä:
Onhan tämä statistiikka melkoisen mykistävää. Alle 18-vuotiaiden MM-kisoissa Suomi on ottanut neljä peräkkäistä finaalipaikkaa, joista on irronnut kaksi mestaruutta. Alle kaksikymppisissä mestaruuksia on nyt kuudesta edellisestä turnauksesta kolme ja näissä karkeloissa Suomi on 2010-luvun menestynein maa yhdessä Yhdysvaltojen kanssa.
Samaan aikaan härmässä tunnutaan tuottavan NHL-pelaajia liukuhihnalta, ja useat ykköskierroksen varaukset per vuosi alkavat olla arkipäivää. MM-finaalin ratkaisseesta Kaapo Kakosta povataan ensi kesälle jopa kaikkien aikojen ensimmäistä suomalaista koko draftin "ykköshuutoa". Lisäksi on helppo povata, että Kakon ohella melko liuta tuoreen mestarijoukkueen pelaajia marssii aikanaan taalakaukaloihin.

Vuosien 2014, 2016 ja 2019 mestareista NHL:ssä pelaa tai on pelannut tällä kaudella peräti 17 kaveria. Kun vielä huomioidaan esimerkiksi Aleksander Barkovin, Olli Määtän tai Jesperi Kotkaniemen kaltaiset pelaajat, joilta mestaruudet "puuttuvat" NHL-kiireiden vuoksi, alkaa Suomi olla melkoinen NHL-pajatso, jossa on niin sanotusti koko ajan takaressu täynnä (JP, Marko ja Varpu ymmärtävät ainakin ikänsä puolesta vertauksen, Tonista en ole ihan varma...).
Tyytyväisyys tunnetusti pysäyttää kehityksen, mutta nähdäkseni suomalaisella jääkiekkoilulla on kuitenkin varaa muutamaan otteeseen paukauttaa henkseleitään.
Toni Rajamäki:
Tuomas, takaressuvertaus aiheutti pienen hämmennyksen, mutta onneksi Google auttoi.
Sitten asiaan. Suomessa tehtiin kymmenisen vuotta sitten linjaus, josta nousu alkoi. Juniorikiekossa alettiin keskittyä yksilöpainotteiseen harjoitteluun, ja sen ansiosta suomalaispelaajat ovat tänä päivänä keskimäärin taitavampia kuin aiemmin. Harjoittelussa on keskitytty luistelutekniikkaan, minkä myötä pelaajien nopeus on kehittynyt. Myös kiekolliset taidot ovat nostettu framille entistä isommin. Ehkä isoin muutos on kuitenkin tehty ajattelutavassa: pelaajille painotetaan, että heillä on lupa yrittää. Aiemmin painotettiin dump and chase -kiekkoa, ja siitä syystä suomalaispelaajat olivat pitkään niin sanottuja "grindereita".
Jääkiekkoliiton harjoitusmetodimuutoksien lisäksi on panostettu juniorivalmennukseen. Esimerkiksi jokaiseen piiriin on palkattu ammattimaiset taitovalmentajat, jotka ovat alueen seurojen tukena. Myös maajoukkuevalmentajien roolia korostettiin, eli junnuleijonien luotsit tekevät tiiviisti yhteistyötä SM-tason seurojen kanssa. He jakavat oppejaan junioriseurojen valmentajille ja kertovat, kuinka yksilöistä saadaan parhaat tehot irti.
Lisää aiheesta: [Kaapo Kakko antoi nuorten MM-kisoissa kovat NHL-näytöt]
Nämä asiat lienevät suurimpia syitä Suomi-kiekon jättimäiselle kehitykselle, mutta haluan vielä nostaa esiin Liigan merkityksen. Allekirjoittanut ei ole suljetun ja 15 joukkueen Liigan kannalla, mutta on tästä isosta sarjasta ollut paljon hyötyäkin. Nykyään Suomessa on enemmän ammattikiekkoilijoiden pestejä tarjolla, joten juniorit ovat päässeet helpommin pääsarjatasolle ja saaneet nopeammin ison roolin. Ennen muinoin vain huipputalentit pääsivät täysi-ikäisyyden kynnyksellä avainrooleihin Liiga-joukkueissa. Keskitason lupaukset saivat Liigasta joko 13. hyökkääjän roolin tai joutuivat pelaamaan Mestiksessä. Ehkä jopa A-nuorten SM-liigassa. Kovat pelit kehittävät, se on pomminvarma juttu.
Kysyttiin, onko Suomella lupa julistautua jääkiekon suurvallaksi? Asukaslukuun suhteutettuna on, mutta todellisuudessa pelaajamateriaalimme leveys on vielä ohkainen. Siinä missä Suomi tuottaa 20 kelvollista pelaajaa per ikäluokka, tuottaa Ruotsi puolet enemmän. Tekemistä siis riittää.
Marko Leppänen:
Yksi hieno piirre tässä suomalaisessa pelaajatuotannossa on se, että Suomesta on tullut monenlaisia huippupelaajia: huippusenttereitä, maalintekijälaitureita, erityyppisiä laatupuolustajia.

Maalivahtitehtaan liukuhihna on ollut vähän hitaammalla viime vuodet, mutta sitten sieltä tulee taas joku Ukko-Pekka Luukkonen, joka rakentaa muurin maalin eteen.
Pelaajatuotannossa puhutaan aina vuoden 2009 isosta seminaarista, jossa päätettiin tehdä muutos. Lupauksia on helppo tehdä, mutta niiden toteuttaminen on vähän hankalampaa. Jääkiekon kustannuksista puhutaan paljon, mutta kääntöpuolena on se, että yhä nuoremmissa junnuissa on ammattivalmentajia, jotka on oikeasti koulutettu tehtäväänsä.
Hienosti on mennyt, ja nyt kannattaa vähän juhliakin, mutta siimaa ei voi löysätä kovin pitkäksi aikaa. Pohjoisamerikkalaiset, ruotsalaiset ja venäläiset ovat nyt hyvin kiukkuisia. Muissa isoissa kiekkomaissa ei katsota hyvällä silmällä Suomen mellastusta.
Varpu Sihvonen:
Olen Markon kanssa samaa mieltä siitä, että ei todellakaan kannata löysätä siimaa nyt kun Suomi on kymmenessä vuodessa noussut pelaajatuotannon kärkimaiden kastiin - ellei jopa ykköseksi. Kehitys on varmasti pantu merkille muuallakin kuin meillä kotimaassa, joten nyt loppuu se henkselien paukuttelu, niin mukavaa ja ansaittua se onkin. Kova työ jatkuu.
Niin, pajatso. Se oli lähes koko 70-luvun ajan ainoa raha-automaatti Suomessa ennen kuin hedelmäpelit rantautuivat tänne. Pajatso oli kuin pohjoisamerikkalaisten pelaajien hallitsema NHL, jonne muilla ei ollut mitään asiaa. 70-luvulla ja 80-luvun alkuvuosina NHL:ssä läpimurtoa yrittäneet tai sen tehneet suomalaispelaajat muistelevat vihamielistä ilmapiiriä, johon he ensimmäisenä törmäsivät pukukopissa. Eikä siinä ollut kyse mistään rumasti päälle katsomisesta tai vihjailuista, vaan europelaajille sanottiin suoraan, että "oliko ihan pakko tulla tänne viemään meiltä työpaikat".
Sittemmin NHL:ään on tullut myös hedelmäpelejä, ja nyt sinne halutaan jo videopelejäkin.
Minusta suomalaisten esiinmarssi on monen asian summa. Ensinnäkin suomalaisjunnut ovat nykyisin hyvin selvillä NHL:n tapahtumista, ja heillä on idoleja ihan omasta takaa. He tähtäävät NHL:ään siitä lähtien kun luistimet vedetään ensimmäisen kerran nilkoista edestakaisin lonksuviin jalkoihin.

Vuoden 2009 seminaari ja sitä seuranneet muutokset, eli lähinnä Tonin mainitsema yksilöpainotteinen harjoittelu, ovat tehneet tehtävänsä. Sinivalkoiset junnut uskaltavat ja haluavat näkyä, ottaa vastuuta ja johtaa edestä. Olemassaoloaan anteeksi pyydellen ei pääse muualle kuin sivumaininnaksi johonkin seurahistoriikin lähdeluetteloon. Varsinkin viime vuosina NHL:ään murtautuneilla suomalaisilla on itsetunto ihailtavan kohdallaan, ja se tekee heistä houkuttelevia pelaajia. Heidät halutaan joukkueeseen, eikä media saa heistä kyllikseen.
Jääkiekko on joukkuelaji, kyllä, mutta tarkoitus ei ole tasapäistää kaikkia samanmittaisiksi niin kuin Joutsenlampi-baletin tanssijat. Jokainen pelaa vahvuuksillaan - tiedetään, klisee - mutta niin se vain on. Niin NHL:n ovia kolkuttelevat kuin taalaliigassa jo olevat suomalaiset ovat viime vuosina oppineet ja kasvaneet henkisesti vahvoiksi kavereiksi, joiden varaan voi laskea paljon. Hieman vanhemmat pelaajat ovat myöntäneet ottaneensa siinä mallia A-maajoukkueeseen nousseista nuoremmista Leijonista.
En näe mitään syytä siihen, miksei sama kehitys jatkuisi tulevinakin vuosina. Suomessa ei tulevaisuudessakaan ole kymmentä miljoonaa jääkiekon pelaajaa, mutta olemme silti suurvalta. Meillä kun laatu korvaa määrän.
JP Mikola:
Nyt ollaan lempiaiheessani kiinni. Tästä voisi kirjoittaa kymmeniä sivuja - ja itse asiassa on vuosien varrella tullut kirjoitettuakin.
Suomen mahtavaa juniorimenestystä on selitetty lukemattomilla sykähdyttävillä tavoilla, muutamilla hämmentävillä näkemyksillä ja jopa Tuomaksen pajatsovertauksella, mutta tässä olisi turha alkaa napautella etusormella kenenkään selityksiä alas. Kaikille on tilansa.
Jokainen perusteltu näkemys laajentaa ymmärrystä, ja oikeastaan olen hämmentynyt vain siitä, että Marko jätti Stiga-pöytälätkävertauksen käyttämättä. Siihen oli saumansa. No, ehkä paremmalla aikaa sitten.
Tuoreimmat uutiset maailman parhaan jääkiekkosarjan tapahtumista tarjoaa [@NHL\_fi]
Nuorten suomalaisten NHL-pelaajien laajan rintaman läpimurto sekä alle 20-vuotiaiden tuoreet ja 18-vuotiaiden viime kevään kultajuhlat ovat todellakin läheistä sukua keskenään. Huipulle johtavia pelaajapolkuja on silti kymmeniä. Oleellista on, että järjestelmä tuottaa sekä valioyksilöitä että huippujoukkueita.
Kiekkoväen oma-aloitteisia julistautumisia tai liiallista itsekehua kannattaa kultahuuman keskelläkin varoa. Tyytyväisyys tappaa kehityksen.
Silti - ja juuri siksi - on jälleen kerran syytä toitottaa, että Suomi-kiekon kokonaistilanne ei ole koskaan niin ruusuinen kuin huikeimmatkaan mitalikarkelot antaisivat ymmärtää, muttei toisaalta koskaan niin synkkä ja musta kuin pimeimmänkään pettymyksen hetkellä olisi syytä sadatella.
Vaikka tämä kalenterivuosi on alkanut loistavasti, viime kausi jää alle 18-vuotiaiden kultajuhlista huolimatta historiaan ailahteluistaan. Kaksikymppisten MM-pettymys, A-maajoukkueen mönkään menneet olympiakisat, niiden jatkoksi tullut alle 18-vuotiaiden riemastuttava maailmanmestaruus ja Leijonien (nuortenkin pelaajien) ympärillä pyörinyt juupas-eipäs-väittely eivät ole jättäneet kiekkoväkeä kylmäksi.

Maamme juniorijärjestelmä ei varmasti vieläkään ole maailman paras, mutta laadukas arki ja toimintaympäristön - anteeksi kapulakielinen sana - ammattimaistuminen antavat 2000-luvulla syntyneille lupauksille tyystin toisen luokan lähtöasetelmat kuin 1960-80-luvuilla syntyneille pelaajapolville. Kyse ei ole siitä, etteikö tuolloinkin olisi pyritty tekemään asioita oikein, mutta nyt laadukkaaseen arkeen on vain kaikilla tasoilla paremmat edellytykset. Ja kun peruspäivät ovat parempia, juhlatkin ovat komeampia.
Ne piirtävät fläppitaululle, joilla on taskussa muutakin kuin permanenttitusseja.
Ja 2010-luvun Suomi-kiekossa niitä väriliituja ja kaiken sävyisiä edellytyksiä on ihan toiseen malliin kuin takavuosina. Muutos koskee sekä yksilötaitoja, henkisiä valmiuksia että pelitapa-asioita.
Juuri siksi viime vuosien menestyksen perusteella voi iloita kahdesta asiasta: systeemi tuottaa superyksilöiden lisäksi menestyviä joukkueita. Faneille voi riittää tähtiloisto, mutta Helsinki-Vantaalla järjestettävien näyttävien ja mitalipitoisten maahantulomuodollisuuksien kannalta oleellista on osata hitsata yksilöistä menestyviä joukkueita. Tämä koskee sekä katto-organisaatiota eli Jääkiekkoliittoa, mutta myös seuroja. Työn laatua ei milloinkaan mitata terävimmän kärjen mukaan. Kokonaisuus ratkaisee.
Ja juuri kokonaisuus on se asia, josta arkipäivän valmennus kantaa huolta. Ja vastuuta.