Suomi oppipoikana ensimmäisessä Kanada-cupissa

Helmikuun 4 Nations Face-Off -turnausta odotellessa kolumnistimme Risto Pakarinen muistelee Leijonien esiintymisiä aiemmissa kansainvälisissä turnauksissa. Tällä kertaa matkaamme vuoteen 1976 ja paneudumme ensimmäiseen Kanada-cupiin.

Suomen paikka 4 Nations Face-Off -turnauksessa on erinomainen symboli suomalaisen jääkiekon pitkälle nousulle maailman huipulle, sillä ihan aina edes pääsy huipputurnauksiin ei ole ollut varmaa, niissä menestymisestä puhumattakaan.

Kun Kanada ja Neuvostoliitto olivat pelanneet Summit Seriesin 1972, kaikille oli selvää, että kansainvälinen maajoukkuekiekko kiinnosti ihmisiä. Toisin sanoen, kyseessä oli kannattava bisnes.

Erityisen hyvän bisneksen siitä tekivät kaksi tekijää. Ensinnäkin, Kanada oli boikotoinut kansainvälisen jääkiekkoliiton turnauksia – vuosien 1972 ja 1976 olympialaiset mukaan lukien – vuodesta 1970, joten nälkää riitti. Toiseksi, Neuvostoliitto oli noussut kansainvälisen jääkiekon huipulle, ja idän ja lännen kohtaamisissa oli myös ulkojääkiekkoilullisia jännitteitä.

Niinpä myös vuoden 1976 turnaus oli suunniteltu Kanadan ja Neuvostoliiton väliseksi mittelyksi, johon otettiin mukaan myös Tshekkoslovakia, Yhdysvallat, Ruotsi ja Suomi, vaikka kevään 1976 MM-kisoissa Suomi ei parasta osaamistaan ollut näyttänytkään ja pelasi esimerkiksi Puolan kanssa kahdesti tasan. Lopullinen sijoitus, viides, kuitenkin osoitti Suomen kuuluvan Kanada-cupiin.

Maajoukkue lähti uuteen kauteen uuden päävalmentajan johdolla, kun Leijonien luotsiksi Seppo Liitsolan seuraajaksi tuli porilainen Lasse Heikkilä. Hänen kakkosvalmentajakseen Jääkiekkoliiton toimitusjohtaja Göran Stubb hankki Kanadasta entisen NHL-pelaaja Carl Brewerin, jonka Stubb oli houkutellut HIFK:hon yhdeksi kaudeksi kahdeksan vuotta aiemmin.

– Tarkoitus on, että minä laadin harjoitukset ja peleihin taktiikan. Brewer auttaa toteutuksessa, Heikkilä kertoi Helsingin Sanomille.

– Tiedän ja tunnen Brewerin taidot. Olen varma, että hän saa joukkueesta paljon irti. Ja mikä tärkeintä, Brewer tuntee tarkasti olosuhteet, joihin suomalaiset joutuvat. Onhan Kanadan turnaus täysin erilainen tapahtuma kuin totutut MM- ja olympiakisat, totesi puolestaan Stubb, joka ryhtyi itse joukkueenjohtajaksi varmistaakseen yhteistyön sujuvuuden.

Pelaajavalintojen suhteen Heikkilä oli vaikeassa tilanteessa, sillä osa pelaajista oli boikotoinut maajoukkuetta edellisenä keväänä, eikä ollut lainkaan varmaa, että Heikkilän valinta oli muuttanut mitään. Lopulta joukkueesta jäivätkin sivuun myös 1976 Katowicen kisat väliin jättäneet Seppo Ahokainen, Pekka Marjamäki ja Urpo Ylönen.

Heikkilä rakensikin joukkuettaan pitkälle WHA-liigassa ammattilaisina kiekkoilevien Juhani Tammisen, Veli-Pekka Ketolan, Seppo Revon, Heikki Riihirannan ja Pekka Rautakallion varaan. Suomen harvoista ammattilaisista Lauri Mononen putosi kisakoneesta.

Itse turnauksesta Leijonat saivat pääasiassa kokemusta. Turnaus pelattiin kuudella eri paikkakunnalla, joista Suomi vieraili neljällä, ja tulokset olivat – yhtä lukuun ottamatta – murheellista luettavaa.

Kanada-cup alkoi Leijonien osalta Kanadan pääkaupungissa Ottawassa, missä kotiyleisö sai todistaa omien poikiensa murskaavan Suomen 11–2. Sieltä matka jatkui Torontoon, missä Tshekkoslovakia kukisti Leijonat 8–0. Kolmannessa ottelussa Neuvostoliitto löylytti Suomea 11–3, näyttämönä Montreal Forum. Kolmen ottelun maaliero oli tyly 5–30.

Neljänteen otteluunsa Suomi lensi Winnipegiin kohtaamaan Ruotsin. Syy oli selvä. Suomen ja Ruotsin kohtaamisen ei odotettu kiinnostavan muissa kaupungeissa, mutta Winnipegissä katsojat tunsivat Jetsin riveistä Riihirannan ja Ketolan lisäksi ruotsalaiset Thommie Bergmanin, Dan Labraatenin, Willy Lindströmin, Lars-Erik Sjöbergin sekä Bobby Hullin ketjussa pelanneet ruotsalaistähdet Anders Hedbergin ja Ulf Nilssonin. Kaikkiaan mukana oli siis kahdeksan Jetsin pelaajaa.

Muita otteluita kaupungissa ei pelattukaan. Aivan täyteen halli ei silti tullut, mutta paikalle tulleet 8 000 katsojaa saivat rahoilleen vastinetta.

Suomelle alku näytti siinäkin ottelussa surkealta, ja Ruotsi repäisi 4–1-johdon ennen kuin ottelu oli puolivälissä.

– Tämä tilanne olisi pitänyt pystyä säilyttämään viiden minuutin ajan ja voitto olisi ollut meidän, Ruotsin valmentaja Hans "Virus" Lindberg sanoi.

Niinpä. Mutta vain 17 sekuntia Ruotsin 4–1-maalin jälkeen Matti Hagman kavensi ottelun 4-2:een ja Kari Makkonen siitä vain 1.51 myöhemmin 4-3:een. Makkonen syötti Tapio Levon tasoitusmaalin neljä minuuttia myöhemmin.

“Aikaisemmilla esityksillä lähinnä sääliviä hymähdyksiä osakseen saaneet suomalaiset ottelivat Winnipegin areenalla ensimmäisen kerran koko turnauksen aikana tosissaan”, Helsingin Sanomien Kaarlo Sundell kirjoitti.

Se toimi. Vaikka Ruotsi meni kerran vielä johtoon, kolmanteen erään lähdettiin tilanteesta 5-5. Ja kolmannessa erässä kokenut 33-vuotias Lasse “Oka” Oksanen johdatti kahdella maalillaan Leijonat 8–6-voittoon.

Oksasen mukaan Leijonien harjoitusleiri Forssassa oli ollut niin rankka, että pelaajat eivät olleet palautuneet turnauksen alkuun mennessä.

– Ottelut Kanadaa ja Tshekkoslovakiaa vastaan olivat karmeita. Neuvostoliittoa vastaan luistelimme jo hiukan, ja täällä Winnipegissä peli irtosi jo toden teolla, hän totesi.

Montrealissa pelatussa viimeisessä ottelussa Suomi hävisi jenkeille 6-3 ja jäi turnauksessa viimeiseksi. Suomen paras pistemies oli Matti Hagman, joka jäikin hänet varanneen Boston Bruinsin harjoitusleirille ja nappasi NHL-paikan ensimmäisenä Suomesta NHL:ään siirtyneenä pelaajana.

Vaikka turnaus oli julkisuudessa pedattu Kanadan ja Neuvostoliiton seuraavaksi välienmittelyksi, suuri ja mahtava Neuvostoliitto lähti turnaukseen uudistetulla joukkueella, josta puuttuivat esimerkiksi supertähdet Vladimir Petrov, Boris Mihailov, Gennadi Tsigankov, Aleksander Jakushev ja auto-onnettomuudessa loukkaantunut Valeri Harlamov. Joukkuetta valmensi uusi kasvo, Viktor Tihonov.

– Kanada-cup on ainoa turnaus, jossa voimme katsastaa nuoren pelaajapolven mahdollisuudet, sanoi Tihonov, jonka katse oli jo kevään MM-kisoissa ja vuoden 1980 olympialaisissa.

Neuvostoliitto hävisi sekä Kanadalle että Tshekkoslovakialle, jotka etenivät paras kolmesta -finaaliin.

Kanada voitti ensimmäisen loppuottelun 6-0, ja polvivammoista kärsinyt Bobby Orr teki ottelussa tehot 2+1. Toisen ottelun sankariksi nousi Darryl Sittler, joka iski mestaruuden ratkaisseen 5–4-maalin jatkoajalla. Orr valittiin myös turnauksen arvokkaimmaksi pelaajaksi.

Heti turnauksen jälkeen spekuloitiin seuraavasta huipputurnauksesta, ja silloisten suunnitelmien mukaan seuraava Kanada-cup piti pelattaman Euroopassa – Ruotsissa ja mahdollisesti Suomessa – kolme vuotta myöhemmin.

Suunnitelmat kuitenkin muuttuivat, ja seuraava Kanada-cup pelattiin vasta vuonna 1981 – Kanadassa.